Niin kauan odotetut ystävät sain luokseni jälleen. Vaikka vain päiväksi.

Nämä pitkät välimatkat on kamalia. Yhteiset ajat on niin vähäisiä, mutta sitäkin arvokkaampia. Markika, Piia, Anni ja Aaron. Sitä aina ajattelee että kun sais viettää enemmän yhtistä aikaa, mutta ihanaa kun edes tämänkin verran. Kun on välimatkaa lähes 600km ja meillä jokaisella oma elämä. Arki joka vie mennessään. Ikävä jäi, mutta tieto siitä että kyllä sitä taas jossain vaiheessa nähdään lohduttaa.

Poikakin tuli pikkumiesten kanssa käymään samaan aikaan. Olipa tuvassa vilskettä kerrankin. Ihan piti pysähtyä kuuntelemaan ja nauttia. Elämän ääniä. Rakkaat ihmiset lähellä.

Laitoin ruokia etukäteen, että on sitten aikaa enemmän yhdessä. Muuten olisin joutunut olemaan keittiössä kokoajan. Toki Marika ja Piia on niin ihania topakoita naisia että kyllä he aina tulevat apuun keittiöön. Ei tarvitte yksin siellä puuhastella.

Kun ostimme uuden sohvan jouti kiikku pois. Vaikka se onkin niin ihana ei sille ollu enää tilaa. Olisi tullut ollohuoneessa liian ahtaan tuntusta. Onneksi Marika ja Piia huolivat sen. En olisi halunnu rueta sitä kauppailemaan.

Kunhan saadaan tapetti seinään ja peilit ym. oikealle paikalle laitan sitten sisustuskuvia.