Iloinen ja onnllinen aamu vaihtui tuskaan ja suruun. Viesti tyttäremme kuolemasta sai aikaan sellaista tuskaa jota ei toivottavasti koskaan joudu kokemaan uudelleen.
 

22.4.2012 enkeli saapui hänen vuoteen viereen ja levitti siipensä suojakseen. Niin nukkui pois nuori elämä Krookusten aikaan.

 

Puuhamaassa Krookukset kukki ensimmäisen kerran kauniisti (kerrankin ei rusakot syöny niitä jo nuppuvaiheessa). Toivottavasti joskus voin katsoa kukkivia Krookuksia ilman, että se suru täyttää sydämmen.

Sitä oli aiemmin kuullut kuinka joku oli menettänyt lapsensa, sitä ajatte, että kuinka ne on voinut siitä selvitä. Helppoa se ei olekkaan. Tuskan määrää ei pysty sanoin kuvaamaan, se on kipu joka tuntuu ihan fyysisesti.

Voimattomuuden ja tuskan aikaan tuntui ettei kykene toimimaan ollenkaan. Mutta eihän sitä pidä antaa periksi ja alkaa elää niin ettei hoida asioitaan. Täyti vain hoitaa ne asiat mitkä oli pakko hoitaa. Aamulla isuimme vaarin kanssa keittiön päydän ääreen ja kirjoitimme lapulle mitä piti sinä päivänä hoitaa. Jopa ruokailu piti kirjoittaa ylös, muuten jäi syömättä.

Kuukauteen emme kuitenkaan juuri tehneet kotona ruokaa, vaan kävimme syömässä ulkona. Sekään ei ollut helppoa, mutta elämä vain ei aina ole.

Jos olisi tarvinnut elää vain tämän asian kanssa, niin siinä olisi ollut tarpeeksi, mutta kohtalo päätti toisin. Kolme päivää ja uusi viesti. Kummisetäni oli nukkunut pois. En osannu edes käsitellä koko asiaa, sen otti vasaan ja tajusi mutta sitten sitä ei vain enään käsitelly ollenkaan.

Kaiken voiman kulutti tyttren hautajaisten järjesteleminen ja saammekin vaarin kanssa kiittää sisartani ja hänen miestään suuresta avusta. He saapuivat tueksemme heti samana aamuna. Sekä olivat suurena tukena koko ajan.



 
 
Kuvittelin ettei vaikeampaa voisi olla vastassa kuin tyttären pukeminen viimmeiselle matkalle, mutta erehdyin. Pikkuveljeni saapui ruotsista tueksemme hautajaisiin. Hän oli itse menettänyt tyttären pari vuotta aiemmin ja tiesi mitä käymme läpi. Hautajaisissa kuitenkin hän sai vakavan sydän kohtauksen.

Luulimme että hän vain voi huonosti tilanteesta johtuen kun poistui siskon pojan kanssa kirkosta. Matkalla mistotilaisuuteen saimme karmaisevan viestin. Hän oli saanut sydänkohtauksen ja 30min elvytyksen jälkeen oli sydän saatu toimimaan ja lähetetty operoitavaksi. Mutta tietoa ei ollut että selviäisikkö kuitenkaan.

Onneksi selvisi ja toipuikin hyvin leikkauksesta.

Joskus sitä ei vain jaksa ymmärtää,  miksi näitä asioita tapahtuu ja vielä peräjälkeen.
 
Syksyllä onneksi tein pihatyöt normaaliakin huolellisemmin oli jokin pakottava tarve tehdä. Nyt en ole jaksanut tehdä koko keväänä mitään. Nurmikon olen nyt leikannut kahdesti, kalkitus ja lannoitus kyynelillä kostuttaen. Vasta viime viikolla ostettiin hieman kesäkukkia ja laitettiin perunapylväs sekä vähän jotain pientä kasvamaan kasvihuoneeseen.

Vaari muistutti minua välillä kuvaamaan pihaa. Sanoi että otahan mummeli muutama kuva taas tosta pihasta, laita koneelle sitten joskus kun voimat riittää.

Ja kukinta antoi lohtua sekä uskoa että elämä jatkuu. Kukinta onkin ollut runsaampaa kuin koskaan ennen.



Tässä kukintaa mäen alta


Niin monet yöt terassilla istuen vaarin kanssa puhuttiin, ajateltiin tätä elämää ja itkettiin. Metsä antoi myös oman lohtunsa, kun kävimme pitkillä kävelyretkillä.Välillä huomasi, että ei edes ajatellut mitään sitä vain istui paikallaan jotenkin lamaantuneena.

Tässä mäen päältä.



Olemme saaneet olla onnellisia että perhe ja ystävät ovat olleet suurena tukena tämän ajan. Tuskin koskaan pystymme kiittämään tarpeeksi.

Suru on tänne saapunut ja varmaan vierailee kauan. Mutta se ei saa jäädä asumaan. Kaksin käsin on tartuttava elämästä kiinni. On vain yritettävä elää tässä hetkessä ja nähdä kauneus ympärillään.

 
 
Vaikka sää on suosinut jopa niin hyvin, että muutamana päivänä on jo ollut todella lämmintä lähes helle, minä olen palellut kuitenkin koko ajan. Ehkä vielä koittaa sekin aika ettei tarvitse helteellä pukea vikkatakkia ylle kun istuu auringossa. 


Tuska on ja tulee olemaan mukana varmaan koko elämän, mutta nyt jo välillä jaksaa hymyilläkkin. Mutta sitten tulee niitä päiviä jolloin kyyneleiden tuloa ei voi estää ja tuntuu että ne ei lopu ollenkaan. Mutta niitä päiviä on onneksi vähän harvemmassa nykyään.

Huominen päivä on raskas päivä, koska tyttäremme olisi täyttänyt 24 huomenna.

Ei ostettu videokameraa (kuten toivoi) kerään pihasta kimpun kukkasia ja vien hänen haudalleen. Emme leivo täytekakkua vaan sytytän tuohuksen kuvansa viereen.





Elämä kaataa nurin,
me nousemme jaloilleen.

Elämä lannistaa polvilleen,
me nostamme katseen ylös.

Elämä lyö pieneksi,
me kasvamme suuriksi.

Elämä antaa kyyneleet,
me kuulemme linnun laulun.

Elämä antaa vaikeudet,
me tartumme elämään.